Veteraanien halli-MM:ien puolimaratonilta tuliaiseksi tuli hopeamitali (ja joukkuekulta) ajalla 1:09:25 reilu puoli minuuttia M35-sarjan voittajaa hitaampana. Nelikymppisten voittaja paineli 1:08:14.
Olin kärkiporukassa vielä 15 km kohdalla, mutta sitten vauhti hyytyi kuin idealismi suunnitelmataloudesta. Joku tauti tuli vasempaan nilkkaan - en pystynyt enää ponnistamaan eli ojentamaan nilkkaa juostessa ja nilkkaa jomotti joka askeleella. Ja nyt en pysty kunnolla kävelemään. Olisko se tiistain piikkareilla juoksu ollut liian kova pala kakkua veteraanin jaloille. Joudun tunnustamaan, että eilen illalla jouduin venyttelemään nilkkaa ja säärtä aika tovin elokuvaa katsellessa. Ihan totta, olen joutunut jo muutaman kerran venyttelemään talven aikana, kun ikävuosia on tullut lisää. Toivottavasti nilkka paranee ensi viikonloppuun mennessä kun lähden suunnistusmaajoukkueen vieraaksi Sveitsiin kisailemaan.
Järjestäjät olivat loihtineet oikein mukavan auringonpaisteen ja shortsikelin kisan ajaksi. Aamulla oli pakkasta -10C, mutta noustuaan aurinko lämmitti ilman selvästi plussalle. Lutakon jäällä oli pilkkijöitä ja hiihtäjiä ja me juoksimme rantoja myöden ympäri puolitoista kierrosta. Reitti oli melkein kokonaan mukavaa mutkittelevaa kevyenliikenteen väylää. Kilpailukeskuskin oli hienolla paikalla sataman laiturialueella. Hienojen järjestelyiden ainoa miinus oli vain se kärkiauto, joka nostatti kärjen edessä ajaessaan ilmoille tomupilven. Onneksi jäin lopussa kärkijuoksijasta, niin sain juosta vikat kilometrit vähän raikkaammassa ilmassa. Kärkiauton kuski oli muutenkin ottanut tehtävänsä tienraivaajana tosissaan. Kahdesti se töytäisi edessämme jalankulkijaa siten, että auton peili taittui. Oliskohan pari virallisen näköistä kärkipyöräilijää toiminut tällä kertaa paremmin? Outoa oli myös se, että palkintoja ei jaettu samantien sataman kilpailukeskuksessa, vaan vasta illalla Hippos-hallin pihalla. Monikaan kilpailija ei jäänyt odottamaan palkintojenjakoa iltaan asti. En minäkään.
 |
| Maimoselle kiitos kuvan lähettämisestä |
Olin kärkiporukassa vielä 15 km kohdalla, mutta sitten vauhti hyytyi kuin idealismi suunnitelmataloudesta. Joku tauti tuli vasempaan nilkkaan - en pystynyt enää ponnistamaan eli ojentamaan nilkkaa juostessa ja nilkkaa jomotti joka askeleella. Ja nyt en pysty kunnolla kävelemään. Olisko se tiistain piikkareilla juoksu ollut liian kova pala kakkua veteraanin jaloille. Joudun tunnustamaan, että eilen illalla jouduin venyttelemään nilkkaa ja säärtä aika tovin elokuvaa katsellessa. Ihan totta, olen joutunut jo muutaman kerran venyttelemään talven aikana, kun ikävuosia on tullut lisää. Toivottavasti nilkka paranee ensi viikonloppuun mennessä kun lähden suunnistusmaajoukkueen vieraaksi Sveitsiin kisailemaan.
Järjestäjät olivat loihtineet oikein mukavan auringonpaisteen ja shortsikelin kisan ajaksi. Aamulla oli pakkasta -10C, mutta noustuaan aurinko lämmitti ilman selvästi plussalle. Lutakon jäällä oli pilkkijöitä ja hiihtäjiä ja me juoksimme rantoja myöden ympäri puolitoista kierrosta. Reitti oli melkein kokonaan mukavaa mutkittelevaa kevyenliikenteen väylää. Kilpailukeskuskin oli hienolla paikalla sataman laiturialueella. Hienojen järjestelyiden ainoa miinus oli vain se kärkiauto, joka nostatti kärjen edessä ajaessaan ilmoille tomupilven. Onneksi jäin lopussa kärkijuoksijasta, niin sain juosta vikat kilometrit vähän raikkaammassa ilmassa. Kärkiauton kuski oli muutenkin ottanut tehtävänsä tienraivaajana tosissaan. Kahdesti se töytäisi edessämme jalankulkijaa siten, että auton peili taittui. Oliskohan pari virallisen näköistä kärkipyöräilijää toiminut tällä kertaa paremmin? Outoa oli myös se, että palkintoja ei jaettu samantien sataman kilpailukeskuksessa, vaan vasta illalla Hippos-hallin pihalla. Monikaan kilpailija ei jäänyt odottamaan palkintojenjakoa iltaan asti. En minäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti